Hevosen pelkotilat-valkku 14.5.

[Jonne]

HEVOSEN PELKOTILAT

Vaikka tallialue olisi kuinka rauhallinen, soiko hevosesi päässä jatkuvasti X-Filesin tunnari? Meneekö nurkissa mörköjä ja joka puolella näkyy pieniä vihreitä miehiä? Nyt karistetaan turhat pelot ja säikkymisen aiheet! Vaikka hevonen onkin pako- ja saaliseläin, jonka luontainen vaisto käskee lähteä täyttä häkää karkuun kun jokin todella pelottaa, voidaan asiaan kuitenkin vaikuttaa. Hevosta voidaan totuttaa erilaisiin jännyyksiin, ikään kuin rohkaisemalla tositilaneita varten. Tätä voidaan kutsua myös "hevosen säkittämiseksi". Voimme myös pureutua johonkin tiettyyn pelonaiheuttajaan (esim. traileri), joten muista ilmoittaa pelon aihe viestissä! Jos säikkyä hevosta pitää muuten vain totuttaa, ei tarvitse laittaa selitystä sen kummemmin.

Ilmoittautujia haalitaan muilta foorumeilta ja sivustoilta, mutta siltä varalta että joku haluaa tähän topiikkiin laittaa viestiä ja tulla mukaan valmennukseen, tässä ilmoittautumisohjeet:

Omistajan nimi - Hevosen nimi ja URL-osoite, (pelon aihe)


Valmennuksen maksuna toimii joko oma tarina tai kuva. Tarinan ei tarvitse olla jäätävän pitkä eikä kuvan häikäsevän ylenpalttisen hieno, kunhan jonkinnäköinen kuittaus saadaan aikaiseksi :) Tarinoita/kuvia toivotaan mielellään viikon sisällä siitä, kun valkun tarinat ovat tulleet, mutta jos jokin viivästyttää omaa tekemistä (esim. kokeet, loma, tms.), kannattaa siitä ilmoittaa niin ei tarvitse jäädä ihmettelemään.

---

Kuittaukset

Minttu - ei maksettu
criselda - tarina
Latu - kuva
Katzu - tarina
Venorra - kuva
Bambi - ei maksettu

[Bambi]

Bambi - Moonlight's Shadow musik.webs.com/lotta.htm Lotta pelkää yleisesti vähän kaikenlaista, enimmäkseen vieraita ihmisiä.

[Jonne]

Tein nyt sillä tavalla, että kun noita kovan äänen pelkoja oli kolme, käsittelin sitä vain yhden hevosen kanssa, ettei tulisi turhaa toistoa. Harjoituksia voi soveltaa vaikka omalla kotitallilla!

[Jonne]

Lunar Butterfly HILL!

Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi Luna Mintun kanssa, ja Lunan kauhuna olivat kuulemma kovat äänet sekä lepattavat kankaat. Hyvin yleinen pelon aihe hevosilla, mutta niiden kanssa oli huomattavasti turvallisempaa ilman turhaa säpsyilyä.. Ainakaan yksikään lepattava kangas ei ollut hyökännyt mun kimppuun. Siitä oli siis hyvä aloittaa! Me oltiin ensin maneesissa, ettei menisi liian hurjaksi: ulkona tuuli jonkun verran, eikä tässä tarvittu lisäpelokkeita. Luna seisoi vapaana ja katseli vakavana, kun mä pyörittelin käsissäni suljettuna olevaa sateenvarjoa. Sehän voisi vaikka käydä kimppuun.
“Okei. Kaikki varmaan tietää, että hevosta kouluttaessa täytyy tietää MIKSI jotain tehdään tietyllä tavalla, miksi hevonen käyttäytyy kuten.. kuten se käyttäytyy. Eli minkä takia Luna luultavasti lähtee karkuun, kun mä räväytän tän sateenvarjon auki?” mä vähän tenttasin kurssilaisia, ennen kuin lähdin toteuttamaan mitään.
“Se lähtee karkuun, koska se on pakoeläin, ja koska se varjo tuntuu uhkaavalta”, Minttu sanoi ensimmäisenä.
“Joo. Mut minkä takia se lähtee karkuun koska se on uhkaava, miksei se vaikka jää taistelemaan?”
Hetken oli hiljaista, joko mua ei tajuttu tai kukaan ei osannut selittää. Mä tiesin, että kyllä ihmiset tavallaan tiesivät mitä mä tarkoitin, mutta sitä oli kai hankala selittää. Ellei sitten yhdellä sanalla:
“Kuolemanpelko.”
“Jos hevonen jää paikoilleen, kun vaara uhkaa, se on yhtä ku vainaa. Ja koska kaikilla elävillä olennoilla on selviytymisestä eräänlainen pakkomielle, ne tekee kaikkensa ettei kukaan tai mikään syö niitä tai muuta vastaavaa. Eli Luna lähtee pakoon sateenvarjoa, koska se arvioi sen niin pelottavaksi, että se vois vaikka tappaa.”
Aika pelottava sateenvarjo, pakko sanoa! Luna näytti hyvin järkyttyneeltä, kun mä lähestyin sitä suoraan, ja läväytin varjon auki. Siinä kävi kuten oli ennustettu: ratsuponi örähti säikähtäneenä, käännähti kannoillaan ja pyrähti karkuun. Se laukkasi vähän matkaa silmät muljahdellen, sitten se hiljensi raviin, mutta jäi lopulta etäälle musta ja sateenvarjosta.
“Kyl se kohta tulee.. No mutta, mitä nyt pitäis tehä? Mitä te ehdotatte?”
Katsomo täyttyi kosmisesta öö-äänestä, vähän kuin omm.
“Jos sen laittais maahan silleen et se on kiinni?” Venorra ehdotti.
Mä kohautin olkiani, laitoin varjon kiinni ja tipautin sen maahan. Tässä vaiheessa Luna oli tallustellut lähemmäs, mutta jäi katsomaan maassa lojuvaa sateenvarjoa inhoten. Siltä irtosi kyllä reaktio: ensin Lunan pää oli ollut ylhäällä, mutta se kävi myös vähän alempana zoomailemassa sateenvarjoa eri kulmasta.
“Ihan hyvä. Muita ehdotuksia?”
Niitähän alkoi sitten sadella: sateenvarjoa käytettiin porkkana-astiana, sillä siliteltiin hevosta, sitä kierrettiin ympäri, sen luokse juostiin Lunan kanssa.. Kaikki pääsivät kokeilemaan lähestulkoon kaikkea, mitä sateenvarjolla voikaan tehdä hevosen kanssa, joka pelkää kyseistä esinettä. Tai mitä tahansa uhkaavaa ja rapisevaa, kuten lepattavaa kangasta.
“Huomaatteko?” mä virnistin jossain vaiheessa - taas kaikki olivat pihalla kuin lumiukot.
“Ei sillä oo väliä, miten hevosta tähän opettaa - ei se enää tätä kavahda, koska sateenvarjo on sille jo tuttu väline ihan missä muodossa ja tilanteessa tahansa!”
Eli, samalla kun vastausta oltiin yritetty etsiä kuumeisesti, tilanne oli ratkennut ihan itsestään.
Sitten Lunan kauhukynnystä koeteltiin jälleen, tällä kertaa vähän riskimmin: sen piti kävellä rapisevan, hurjan pressun yli. Se ei ollut oikeastaan niin vaikeaa sille, ensin se teki tietysti muutaman jättimäisen loikan, mutta hiljalleen Luna alkoi tottua. Loppujen lopuksi se suostui antaa itsensä jopa käärittäväksi mokomaan hökötykseen! Lopulta mentiin vielä ulkosalle, jossa Luna sai taas olla vapaasti kentällä. Aidalla roikkui muutama takki ja loimia, jotka huojuivat ja lepattivat tuulessa. Luna hengitti muutaman kerran raskaasti ja tuijotti, mutta sen ei annettu jäädä kyyläämään, vaan mä otin yhden takeista, ravistelin sitä vähän ja puin sen päälleni. Ja vaikka kaikki se tapahtui Lunan nenän edessä, se ei edes hievahtanut! Korkeintaan katsoi oudoksuen, miksi siitä piti tehdä niin iso numero, ja seisoi siinä paikoillaan kuin sankari konsanaan.

[Jonne]

Commando WIX

Seuraavana vuorossa oli 'Kompa ja kovat äänet'. Tämäkin oli hevosilla yleinen ja ihan luonnollinen pelko. Tuskin moni ihminenkään tykkäsi melusta, mutta eivät sentään menneet pois tolaltaan ja säntäilleet ympäriinsä. Oltiin jälleen maneesissa, Kompa pitkässä liinassa ja criselda avustamassa kattilankansien kanssa. Niistä lähti juuri sopiva ääni tähän hommaan. Kompa katseli meitä närkästyneenä, totaalisen tiedottomana ilkeistä aikeista. Ei vaiskaan, hyväähän tässä tarkoitettiin.
“Okei, me ei totuteta hevosta äkillisiin koviin ääniin sitomalla se lyhyeen naruun ja jumputtamalla Justin Bieberiä sen korvanjuuressa.. Ei, vaan yleensä kaikkeen kouluttamiseen pätee paine-myötäys-paine-myötäys-tekniikka. Eli kova ääni, Kompa pyrähtää pakosalle, se rauhoittuu eli tavallaan antautuu tilanteelle, ja tulee taas kova ääni. Pikkuhiljaa se niinku turtuu siihen, koska mitään kamalaa ei tapahdu ja se pääsee kuitenkin juoksemaan pakoon jos tarve vaatii. Jos Kompan täytyis pysyä paikoillaan ja me paukutettais noita kansia yhteen taukoamatta, se ei sais tavallaan purettua sitä säikähdyksen energiaa mihinkään muuhun, ku siihen että se säikkyy, eikä se oppis mitään muuta ku sen, että se ääni on huono asia. Oliko ihan hepreaa mitä selitin?”
Seurasi päiden puistelua, eli olin mä saanut sentään jotain uppoamaan ihmisten paksuihin kalloihin.. Hehheh, ei sentään.
“Alotetaan sitten. Pysy criselda mun takana ettet joudu limboamaan tän liinan alta.”
Kuului kova PAM, Kompa loikkasi säikähtäneenä ja pyrähti juoksuun silmävalkuaiset välkkyen. Se juoksi pari kierrosta, kunnes pärskähti ja laski päätään jo rauhoittuneena. Sitten se pysäytettiin, ja taas kuului PAM. Kompa näytti hämmentyneeltä, mitä ihmettä tämä tämmöinen oli? Se lähti vielä monta kertaa juoksemaan, ennen kuin alkoi näyttää tottumuksen merkkejä: enää se vain raahasi itsensä ravaamaan pari askelta laiskasti, vähän kuin näön vuoksi. Myöhemmin se vain heilautti vähän päätään, ja ihan lopuksi se vain torkkui. Kompa sai kehut, ja se pääsi hetkeksi liinasta vapaaksi.
“Okei, hyvä! Nyt kun ollaan päästy hyvin alkuun ni jatketaan vähän pidemmälle. Tehdäänpä pieni rata..”

Seuraavaksi Kompa pääsikin kauhujen radalle: yhdessä kohtaa muoviämpäriä potkaistiin, seinää koputeltiin pesäpallomailalla, yhdellä pisteellä taas oli ne samaiset kattilankannet ja lopuksi Kompa joutuisi kävelemään pauhaavan radion ohitse.
“Varo ettei Kompa tuu päälle, kun se lähtee karkuun. Anna sen mennä muutama askel, pysäytä se sitten ja anna rauhottua, ja jatka seuraavalle pisteelle. Älä puhu sille tai silitä, oo niin ku tässä ei olis mitään ihmeellistä.” mä opastin criseldaa, ennen kuin kaksikko pääsisi läpäisemään rataa. criselda lähti liikkeelle Kompa perässään, ja ihan ensimmäiseksi eteen hyökkäsi potkaistu muoviämpäri. Kompan silmät muljahtivat ja se otti rajusti takapakkia, mutta criseldan jatkaessa eteenpäin se kiersi mörön huolellisesti ja seurasi perässä. Ori oli jo unohtanut koko asian, kun seuraava haaste tuli eteen: jostakin kuului yllättäen kovaa, kumeaa koputusta. Kompa pälyili ympärilleen ja sen kintut menivät melkein solmuun, kun se steppasi paikoillaan, mutta kun mitään ei tapahtunut, se antoi asian olla. Äänihän se vain oli. Kattilankannet olivat taas tuttua kauraa, ja niitä Kompa tyytyi vain mulkaisemaan. Lopulta se joutui kävelemään radion ohi, josta tupsahti yhtäkkiä ilmoille musiikkia kovaa ja korkealta. Kompa loikkasi sivuun ja tuijotti radiota järkyttyneenä, mutta ei mennyt pidemmälle. Parivaljakko suoritti radan vielä muutaman kerran. Viimeisellä kerralla Kompa lähes talloi sen eteen hyökänneen ämpärin, tuhahti koputuksille ja vähät välitti kattilankansista. Radiota se kääntyi katsomaan, miksi se tuolla lailla huusi. Ihan hullua.
“Hyvä hyvä! Se pitää vaan muistaa, että yllättävät tilanteet voi säikäyttää hevosen aina. Eli myös Kompa voi saada joskus sätkyn, kun jostain kuuluu jotain, mutta ei sen pitäis hevillä säikkyä jos tätä treeniä jatkaa.”

[Jonne]

N's Hex Lumos

Ääk! Kääk! Ei! Lumo tosiaan säikkyi kaikkea, mitä ulkokentällä oli: muovipressua, jumppapalloa, vanerilevyä ja pahinta kaikista: “hapsuverhoa”. Jätesäkin mustat suikaleet heiluivat tuulessa hurjasti, eikä Lumo edes tiennyt vielä, että niiden alta tulisi kulkea. Hevosparka.. Lumo oli pitkässä koulutusköydessä ja naruriimussa, jossa se pääsi vapaasti hyppelehtimään ja tärisemään, ja oikeastaan sen säpsyilyä oli huvittavaa seurata. Tamma sai asiasta kuin asiasta suuren ja dramaattisen numeron, ja lopulta pelkkä yskäisykin sai sen säpsähtämään. Lumo oli umpisäikky, mutta eihän se sentään ollut mikään parantumaton sairaus.
“Lumo säikkyy tavallaan ‘varmuuden vuoksi’ kaikkea outoa, koska se ei tiiä seuraako niistä jotain pahaa. Totuttamalla mahdollisimman moneen outoon ja uuteen asiaan saadaan vähän karsittua sitä, mitä se säikkyy kaiken varalta, ja voi olla että Lumosta tulee muutenkin rauhallisempi. Mut ennen, kun aletaan harjottelemaan, pitää saada oikeat energia hyrräämään, jo valmiiks kauhuissaan olevaa hevosta ei kannata ruveta opettamaan..”
Tamman annettiin syödä kentän reunalta ruohoa, jossa se sai sivusilmällä vartioida pelottavuuksia, mutta samalla vähän tasaantua. Sitten alettiin työskentely, ja Latu pääsi puikkoihin, mä lähinnä opastin ja huutelin. Ensimmäisenä kohdattiin vihreä, karmaiseva jumppapallo.
“Katotaan ensin, missä tulee Lumon raja vastaan eli minkä tasoista sen pelko on. Sen huomaa, kun sen mielestä alkaa olla liian pelottavaa..”
Lumo suostui kävelemään pallon lähelle, kun se oli paikoillaan, ja jopa nuuhkaisi sitä pikaisesti. Mutta kun palloa hivautettiin vähän, Lumo otti lujaa takapakkia ja tuijotti palloa silmänvalkuaiset välkkyen. Piti siis aloittaa aika perusasioista. Mä otin pallon syliini, ja käskin Latun taluttamaan Lumoa mun jäljessä. Lumo sai mennä piiloon Latun taakse jos halusi, mutta huomion tuli pysyä pallossa - eikä se ollut vaikeaa, kun tamma näytti inhoavan kapistusta jo valmiiksi. Siinä me sitten käveltiin, jumppapallo sylissä, Latu perässä ja Lumo viimeisenä.
“Syy miks me tehdään näin, on että tää pallo ei oo nyt uhkaava. Se lähtee pikemminkin karkuun Lumoa, kuin että se olis hyökkäävän olonen. Se on jo aika tottunut, eli voidaan kokeilla lisätä tähän jotain.”
Mä aloin välillä pompauttaa palloa maassa leppoisasti, ja Lumo hätkähti ensin aina, kun pallo oli liikkeessä. Pikkuhiljaa se kuitenkin ymmärsi, ettei se ollut tulossa kohti, vaan lähti edelleen karkuun.
“Okei, tehdään välillä vaihto, ja katotaan samalla miten Lumo nyt suhtautuu.”
Mä sain Lumon riimunnarun käteeni ja Latu sai jumppapallon. Lumo väisti vähän, kun Latu nosti pallon syliinsä, mutta ei ottanut juuri askelta taaksepäin. Ehkä siirsi jo painoaan ja oli kahden vaiheilla lähteä, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan. Se oli jo erittäin hyvä merkki. Välillä palloa pompotettiin Lumon edellä, välillä vieritettiin ja välillä potkittiin, ja hiljalleen tamma tottui myös hommasta lähtevään ääneen. Pallo tuntui saaneen hyväksynnän kokonaan, kun sitä sai vierittää tamman ympäri, eikä se piitannut kosketuksestakaan.
Vanerilevy ei tuottanut oikeastaan ongelmia, edes siitä lähtevän äänen takia, kun kaviot kopisivat siitä yli. Lumo näytti oikeastaan aika tottuneelta.
Muovipressu oli taas ihan eri maata! Lumo kiersi sen kaukaa, mutta ei lähtenyt onneksi karkuun, vaikka sitä rapisuteltiinkin.
“Tähän pulmaan voi kans soveltaa paine-myötäys tekniikkaa, mut pitää olla tosiaan tarkka että osaa ottaa paineen pois ajoissa.”
Mä pitelin Lumoa, kun Latu otti yhden pressun kulmissa ja hivutti sitä tammaa kohti. “Paine pois”, mä sanoin äkkiä, kun Lumo oli siirtämässä painoaan taakse ja siirtymässä. Latu otti paineen pois ajoissa, eli jätti pressun paikoilleen, joten Lumo ei siirtynyt. Sitten jatkettiin taas: pressua hivutettiin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes se pääsi iholle asti. Pressun kulma koski Lumoa, sitten se vietiin äkkiä pois iholta, ennen kuin Lumo väisti. Paine, myötäys, paine, myötäys.. Vähitellen painetta sai pitää kauemmin, eli pressu koski Lumoa yhä pidemmän ajan. Sitten sillä saikin jo koskea kylkeä ja kaulaa, mutta mahanalustan treenaaminen jätettiin kotitallille.
Viimeisenä edessä oli kammottava hapsuverho. Latu tökättiin verhon viereen ja Lumo sai tutkia hökötystä edestäpäin.
“Nyt se näyttää hyväksyneen sen, eli voidaan alotella varovasti. Pysy siinä vieressä, rintamasuunta öö.. eteenpäin. Jätät Lumolle niinku sellasseen käytävän sun ja aidan välille, ja sen olis tarkotus mennä tosta verhon alta.”
Latu näytti jostain syystä epäuskoiselta, että Lumo rohkenisi mennä, mutta hiljaa hyvä tulee..
“Nosta narukäsi ylös, verhoa kohti, annat sille suunnan minne sä haluat sen menevän. Tää on ensimmäinen aste, ja samalla se on painetta, joka pitää ottaa pois heti kun tulee edes yks askel.”
Lumolta ei irronnut edes yhtä askelta, mutta se näytti olevan kahden vaiheilla, menisikö.
“Okei, lisää painetta. Nosta sit toinen käsi ylös, tää on jo ajavampi ele.”
Lumo taipui paineen alla, ja otti yhden sijaan kaksi askelta!
“Paine pois, paine pois! Se oli hyvä. Sit sama uudestaan.”
Painetta ja myötäämistä jatkettiin, kunnes Lumo tuli niin lähelle verhoa, että se hipaisi sitä. Seurasi takapakkia, mutta mä huomautin, ettei se ollut huono asia eikä rankaistava teko. Jatkettiin vain niin kauan, kunnes Lumo vain päätti, että pakkohan tästä on jotenkin päästävä! Se sai junnaamisesta tarpeekseen, veti henkeä ja syöksähti verhon läpi - näyttäen oikeastaan aika ylpeältä seisoessaan toisella puolella ehjin nahoin! Suoritusta seurasi raikuvat aplodit, joita Lumo ei kumma kyllä säikähtänyt, vaan se katseli korvat hörössä mörköä, jonka oli juuri voittanut. Harjoitus otettiin myös toiselta puolelta verhoa, ja toistettiin muutamaan otteeseen - Lumo suoritti tehtävän aina lopulta, ja siitä näytti hauskalta oppia. Herkkänä hevosena se ymmärsi jutun jujun helposti, ja harjoitusten päätyttyä se jopa maistoi yhtä muovisuikaletta.. Mörköjä muka.

[Jonne]

Yashna Z4

Äkillisten liikkeiden sietämistä päästiin harjoittelemaan seuraavaksi, friisintamma Yasin kanssa. Harjoite oli yksi vaikeimmista saada läpi, koska se oli niin lujasti hevosen takaraivossa: äkkinäinen liike voi merkitä jonkun pedon hyökkäämistä, ja siihen "turtuminen" vei aikaa. Harjoittelu sinänsä oli helppoa, mutta tuloksia sai odotella ajoittain kauankin.
"Se, mitä Yasin kanssa pitäis treenata, on tottumus siihen että mistä suunnasta tahansa voi tulla jotain yllättävää. Se alkaa vähitellen huomata, ettei mitään pahaa tapahdu vaikka jotain tapahtuis äkistikin, mut osaksi se on myös sitä että se luottaa ihmiseen. Alotetaan vaikka hyppimällä..”
Mä menin Yasin etuviistoon, pidin kiinni riimunnarusta ja aloin vaan hyppiä. Kesäkuntoon 2011! Yas heilautti päätään taakse aina, kun hyppy tapahtui, ja se alkoi näyttää hermostuneelta. Hyppeleminen jatkui silti, ja vähitellen Yas alkoi kai pitää hyppelyä mun tapana liikkua. Kumipallona luokses pompin.
“Tää alue Yasin näkökentässä on nyt aika hyvällä mallilla. Hevoset on sen verran yksinkertaisia elukoita, että ne pitää totuttaa ihan alusta kummaltaki puolelta ja tässä tapauksessa myös eri kohdista, nyt mä oon hypelly vaan tässä edessä. Kun siirrytään vaikka lavan kohdalle, juttu voi olla ihan eri.”
Pomppiminen jatkui, ja totta tosiaan - Yas säikkyi taas ihan samalla tavalla, kun oltiin vähän eri kohdassa. Kun siirryttiin kohti takaosaa, se sai tarpeekseen, ja loikkasi eteenpäin pienen juoksupätkän kera. Se ei onneksi riuhtaissut niin lujaa, että olisi päässyt kokonaan irti, ja se oli helppo kääntää takaisin ja aloittaa uudelleen.
“Tossa äsken Yas näytti, että se oli sille vähän liikaa, ja se päätti tehdä sen mielestä parhaiten eli lähteä pakoon. Kun mennään tavallaan hevosen rajan yli, ni pitää vaan alottaa alusta, mut vähän varovaisemmin edeten.”
Mä hyppäsin kerran Yasin vieressä, ja se hätkähti vähän. Parin sekunnin päästä mä hyppäsin uudelleen, tammalta tuli taas reaktio, mutta pikkuhiljaa se alkoi tottua. Lopulta mä saatoin hypellä miten tykkäsin, mutta siirryttäessä kohti takaosaa juttu pitäisi taas alkaa miltei alusta. Nyt Katzu pääsisi kuitenkin käsittelemään hevostaan.
"Otetaas sitten tää toinen puoli. Mee vähän viistosti Yasin naaman eteen, ja jos se alkaa peruuttaa niin anna narua, mut älä päästä sitä karkuun.”
Yas kesti naamansa edessä hyppelyn ihmeen hyvin, mutta siirryttäessä kaulan puolelle harjoitus jouduttiin todella alkamaan alusta. Tamma hermoili, se oli jatkuvasti vähällä singahtaa karkuun, sillä se ei jaksanut enää. Kyse ei välttämättä ollut pelkäämisestä, vaan kyllästymisestä, koska Yasiltahan odotettiin paikallaan pysymistä. Ihan tyhmää.
“Okei, otetaan tähän väliin jotain muuta millä raastaa tammaparan hermoja..”
Yas näytti tottavie närkästyneeltä, minkä takia sille piti siedättää ihmisten kummallisia tempauksia? No, onneksi se sentään totteli kiltisti, kun uusi harjoitus alettiin. Narun annettiin olla pitkänä, ja Katzu kiipesi Yasin selkään “kuollut intiaani”-asentoon, eli vatsalleen niin, että jalat roikkuivat toisella puolen hevosta ja ylävartalo toisella puolen. Mä lähdin taluttamaan tammaa käynnissä, ja samalla Katzu yritti säätää Yasin selässä mahdollisimman paljon: nousi istumaan, meni takaisin mahalleen, istui sivuttain, meni selälleen.. Ehkä Katzu oli karannut sirkuksesta, mutta Yas näytti joka tapauksessa siltä, että homma oli ookoo. Aina silloin tällöin se heitti päätään vähän, pysyen kuitenkin hanskassa.
“Kokeillaanko ravissa?” mä kysyin Katzulta, joka nyökkäsi, ja otti tukea hevosen harjasta. Sitten mentiin! Yas nosti raviin, ja Katzu kääntyi takaperin. Yas näytti selviävän muuten hienosti, mutta jalkojen heilahtelu tuotti sille vähän päänvaivaa. Juuri, kun Katzu oli kääntymässä takaisin oikein päin, Yas pomppasi ilmaan tasajalkaa ja potkaisi takajaloillaan. Katzu onnistui pysymään tamman selässä kuin ihmeen kaupalla, harjassa roikkuen.
“Hupsista keikkaa”, mä sanoin ja taputin Yasia kaulalle herättelevästi, koska sen kaula oli kivikova, mikä tarkoitti että se jännitti.
“Meeppä siihen selän päälle makaamaan ja rapsuta sitä kyljistä.”
Katzu teki työtä käskettyä, ja kurotti rapsuttamaan hevosen mustaa turkkia. Yas näytti jo vähän rennommalta.
“Tää on siitä vähän hassu hevonen, että se kyllä antaa tehä kaikenlaista, mutta se menee tavallaan omien rajojensa yli eikä vaan kestä jossain vaiheessa. Se on tottakai hyvä että Yas on yritteliäs, mutta sitä kannattaa reenata pikkuhiljaa ja varovasti. Vaikka se näyttäiskin siltä, että kaikki on ookoo, niin kannattaa vaan harjoitella paria harjoitusta tosi pitkään, niin se tottuu. Yas tarvii nyt eniten raakaa tottumusta yllättäviin tilanteisiin.”

[Jonne]

The Pretty Violin

Seuraavaksi päästiin käsittelemään Violan vetokammoa. Se näytti selvästi mittailevan, osasinko mä käsitellä sitä kunnolla, mutta rentoutui hetken päästä. Venorra juoksutti Violaa hetkisen, jotta se saataisiin virkeään mutta rentoon tilaan käsittelyä varten.
“Okei, katotaan miten se kävelee, päästä se ihan irralleen vaan.” mä opastin Venorraa, ja pian Viola tallusti maneesissa vapaana. Sen askel oli pitkää mutta ripeää, ja hevosen kaula oli myös pitkänä mikä oli merkki rentoudesta ja siitä, että se alistui ihmiselle terveellä tavalla. Viola sai kunnon kehut ja se tulikin aivan itsekseen Venorran ja mun luokse, tammahan oli oikein kiva tapaus! Sitä olisi ollut kiva työstää enemmänkin ihan juoksuttaen, mutta nyt pureuduttiin sen vetokammoon. Violalle laitettiin riimu ja naru, ja siirryttiin ulkosalle harjauspuomin ääreen.
“Vetokammo juontaa juurensa yleensä johonkin onnettomuuteen tai tapahtumaan, jota hevonen on pitäny järkyttävänä ja menny paniikkiin. Hevoset ei muista itse tilannetta, vaan sen, että kun ne on kiinni, tapahtuu jotain kamalaa. Ne tavallaan palautuu siihen hetkeen, kun niille tapahtui jotain, eikä se mielikuva lähde helpolla.. Oikeestaan se ei lähde ikinä, mutta kammoa voidaan pehmittää niin paljon, ettei siitä oo haittaa. Pitää vaan olla tarkkana, koska pieninkin asia voi saada vetokammon palaamaan ja pitää alottaa taas lähtöruudusta.” mä opastin, ennen kuin alettiin ruveta toimeen.
Viola laitettiin ensin ihan höllästi kiinni, narua ei edes sidottu, vaan se oli kiedottu harjauspuomin ympärille. Se ei ollut myöskään tiukalla, että Viola olisi tuntenut painetta päässään, ja saanut reaktion aikaiseksi. Viola kyllä tajusi olevansa kiinni, mutta niin kauan kun ihmisiä oli lähettyvillä, sillä ei ollut hätää. Se siis tavallaan turvasi hoitajaansa.
"Mennään tohon vähän matkan päähän ja katotaan mitä tapahtuu."
Kovin kauas ei tarvinnutkaan lähteä, kun Violan korvat alkoivat vipattaa ees ja taas hermostuneesti, ja se otti varovasti takapakkia. Riimussa alkoi tuntua painetta, ja tamma alkoi mennä paniikkiin. Tässä vaiheessa piti toimia äkkiä, saada Violan huomio puhumalla ja taputtamalla reippaasti kaulaa, mutta narua ei irrotettu eikä löysätty. Viola alkoi palailla tähän maailmaan, ja rauhoittuikin, kun naru löystyi sen astuttua eteenpäin.
"Hyvä, hyvä. Laitetaan toi riimunnaru ihan vähän kireemmälle, mut täytyy vaan muistaa, ettei etene liian isoin harppauksin. Siitä ei seuraa muuta ku huonoa.”
Nyt Viola seisoi harjauspuomin edessä hieman jännittyneen oloisena. Se tuntui muistavan pelkonsa paremmin, ja tunsi narun olevan lyhyemmällä kuin viimeksi. Hermostuminen alkoi taas, mutta sen ei annettu edetä paniikkivaiheeseen: Viola topuuteltiin heti, ja narua löysättiin hetkeksi.
“Paras palkinto hevoselle on paineen pois ottaminen”, mä valistin vielä, ennen kuin palattiin takaisin harjoituksen pariin. Muitakin tapoja olisi ollut, mutta tämä tuntui toimivan Violalla hyvin, ja tätä oli helppo tehdä myös kotitallilla.
Hetken päästä tamman riimunnaru sidottiin niin, että paine tuntui päässä koko ajan, mutta Violan luota ei lähdetty, vaan sitä harjailtiin ja sille juteltiin. Hetken päästä narua löysättiin sen verran että paine ei ollut niin kova, ja jätettiin Viola taas hetkeksi “omaan tilaansa”. Nyt sen luokse palattiin jo siinä vaiheessa, kun se meinasi hermostua, laitettiin naru kireämmälle ja jatkettiin harjaamista. Se varmisti Violalle sen, että aina kun ihminen oli paikalla, sen ei tarvinnut hermostua. Kun se oli yksin se vastasi tavallaan itsestään, mutta se ymmärsi, ettei olisi ikuisesti vangittuna harjauspuomiin eikä mitään kamalaa tapahtunutkaan. Sitten ihminen tuli taas, eikä Violan tarvinnut edes vaivata päätään koko asialla.
“Tätä tarvii toistaa paljon, mielellään joka päivä, koska tälläset jutut ei häviä muutamassa päivässä. Kannattaa myös vaihdella ympäristöä, eikä harjoitella pelkästään yhdessä paikassa.”

[Jonne]

Moonlight's Shadow

Lotta oli kuulemma epäluuloinen vieraita ihmisiä kohtaan ja omasi myös hevosen "peruspelkoja", mutta nyt olisi parempi keskittyä vieraiden ihmisten sietämiseen. Jos hevonen ei luota vieraisiin, siitä voisi seurata joskus vaaratilanteita.
"Vieraiden ihmisten pelkoon ei oo oikeen mitään ‘hoitokeinoa’, paitsi se että hevonen joutuu eri ihmisten kanssa tekemisiin ja että sitä käsitellään paljon. Nyt aluks voidaan kattoa, mikä on Lotan sietokyky, koska eihän se tunne mua ennestään.”
Lotta oli naruriimussa ja pitkässä koulutusköydessä, ja se seisoi vielä nätisti mun vierellä. Se piti kyllä mua tarkasti silmällä, enkä mä olisi välttämättä kiertänyt sen takaa, sillä se saattaisi kaiken varalta potkaista. Lotan naama kääntyi suorastaan väärin päin, kun mä käskin sen liikkeelle, mutta mä kuittasin uhittelut käskemällä sitä kävelemään. Lotta kiersi narussa mun ympärillä, korvat luimussa ja naama rytyssä, mutta totteli se silti. Kun mä käskin sitä menemään hiukkasen nopeampaa käyntiä, Lotta painoi korvia luimuun entistä enemmän, ja heitti takapäätään mua kohti uhitellen. Mä korjasin käytöstä läpsäisemällä koulutusköyden päällä hevosta kevyesti takajalkaan - sen ei kuulunut sattua, vaan se oli vain huomautus, ‘olepas kunnolla!’. Vielä suuntaa vaihtaessakin Lotta jaksoi nyrpistellä ja käänsi taas takapäätään, mutta pelkkä narun heilautus sai sen jatkamaan menoaan kunnolla, mutta luiminta ei ottanut loppuakseen. Lottaa otti päähän.
“Ongelma taitaa olla siinä, ettei Lotta luota vieraisiin, ja koska se ei luota, se testailee muita. Hevosella pitää aina olla johtaja, ja koska Lotta ei usko että kenestä vaan on siihen, ni se yrittää tietysti itse olla se johtaja. Se on ihan tervettä käytöstä, mut jos se menee vähän yli kuten Lotalla, sitä pitää vähän totuttaa siihen että myös vieraat ihmiset on sitä ylempänä.”
Mä asetuin Lotan lavan kohdalle, selkä sen päätä kohti, ja aloin kevyesti heitellä narun päätä vasten tamman takajalkoja. Reaktio oli juuri se, mitä olisi voinut odottaakin: potku, onneksi ilmaan. Mä kelasin narun takaisin, ja heitin sen taas kevyesti Lotan takajaloille. Potku. Se tapahtui nopeasti, potkujalka jäi aina valmiiksi odottamaan seuraavaa narun kosketusta, ja tamma oli muutenkin valppaana, mutta hämmentyneen näköinen. Onneksi se ei tajunnut purra, koska luuli narun olevan syyllinen! Pikkuhiljaa Lotan potku ei ollut enää niin vihainen ja nopea, vaan se huitaisi vain vähän, ja hevosen koko olemus lakkasi olemasta niin pingottunut. Sitten se tapahtui - naru kosketti Lotan takajalkoja, mutta se ei potkaissut. Siinä vaiheessa oli hyvä lopettaa.
“Tässäkin pätee paine ja myötäys: niin kauan, ku Lotta potki, painetta ei lopetettu, mutta heti kun tuli haluttu reaktio eli Lotta seisoi paikallaan, otettiin paine pois, eli tapahtui myötäys. Täytyy vaan olla tarkkana, että myötää ajoissa, mutta ei saa myöskään olla liian helppo, tai hevonen lakkaa yrittämästä.”
Sitten Bambi pääsi käsittelemään toisen puolen samalla tavalla, tosin Lotta käyttäytyi tietysti paremmin hänen seurassaan.. Tehtiin taas vaihto, jotta Lotalla olisi jotain höykytettävää ja se saisi näyttää olevansa oikeasti lohikäärme.. Ei vaiskaan, heh. Kun takajalat oltiin käsitelty, siirryttiin mahaan - joka oli todellinen koetinkivi! Se oli jotain, mitä Lotta ei voinut sietää. Aina, kun narun pää kosketti sen kylkeä tai mahaa, tamma suorastaan loikkasi sivulle ja näykki ilmaa vihaisena. Tamma sai loikkia ja sipsutella niin paljon kuin tykkäsi, mutta vain sen takapää sai kiertää ympyrää ja pään oli pysyttävä siinä kutakuinkin keskellä. Hiljalleen Lotta alkoi taas väsyä, ja se ymmärsi, ettei se narun kosketus ollut kuolemaksi. Ihminen sai koskettaa sitä minne vain, ilman, että siitä seurasi itkupotkuraivari.
“Muistakaa kehua! Ei koulutus oo naama mutrussa ahertamista, vaan homman voi ottaa ihan huumorilla. Ei elämä oo niin vakavaa”, mä vielä muistutin, ja rohkenin rapsuttamaan Lottaa harjanjuuresta. Se katsoi mua vähän nokka nyrpyssä, mutta seisoi kiltisti paikoillaan. Narua läpyteltiin vielä kaikkiin jalkoihin, ja tamma selvisi hienosti, mitä nyt välillä otti pienen sivuaskeleen.
“Tääkin on sellanen ongelma, jota pitää harjotella päivittäin, että saadaan tuloksia. Kouluttamaan kannattaa ottaa joku vähän vieraampi mutta kokenut henkilö, ettei tuu ruumiita..”

[Katzu]

Ote Katzun päiväkirjasta
Pakko myöntää, mutta mua vähän pelotti. Ei niinkään se, miten Yaska suhtautuu, mutta se, mitä Jonne keksii. Ehkä mä huokaisin helpotuksesta liian aikaisin, kun kuvittelin, että ehkä se ei olekaan tänään keksinyt mitään turhan jännää.
Jonnen, ja myöhemmin myös mun, pomppimiset meni vähän naurua pidätellessä, mutta menipähän kuitenkin. Yas näytti taas siltä, kuin olisi pikkutyttö, jolle on tullut kuset housuun. Kyllä se joskus tottuu, neito tarvitsee vaan aikaa. Paljon pomppimista on siis tiedossa!
En ole varma, muistiko Jonne, että olen ollut Diggoryn kanssa sen vikellys- ja temppukurssilla, mutta sinne se tyrkkäsi selkään apinoimaan. Olinhan minä vikellellyt ja apinoinut muutenkin omien hevosteni kanssa, mutta Yasin kanssa ei hirveästi oltu vielä selästä käsin puuhattu erikoisia juttuja. Kuollut inkkari on tosi rentouttava asento, jos vaan luottaa menopeliin, joten mä olen nyt se, jolle näyttää tulleen kuset housuun. Onneksi Yas ei kiinnittänyt tuohon seikkaan huomiota, vaikka jännittyikin aina, kun liikautin jalkojani. Tätä päästään kotona harjoittelemaan enemmänkin, joten kyllä se siitä.
Kyllä Yasista vielä hyvä hevonen tulee. ;D

Tulee vähän myöhässä, sori!

[Jonne]

Kiitoksia kuittauksesta, oli kiva lukea! :D

[Jonne]

criseldan tarina konikomista:

Kun saavuimme Shangri Lan valmennukseen, Kompa oli kiukkuinen ja potki trailerin seinää ja hirnui. Sen nähdessä tammoja ja muita oreja, sen oli pakko ruveta mahtailemaan. Huomasin orini varsan, Lunar Butterflynkin olevan valmennuksessa. Tervehdin minttua pikaisesti mutta keskityin oriini täysin. Muutama hevonen oli ennen meitä ja Kompa riehaantui mahtailemaan muille oreille ja näykkäisi Latun tamman, Lumon, lapaa niin että tamma siirtyi hirnahtaen kauemmas. Jonne käski minun taluttaa Kompan kauemmas muista oreista. Talutin sen nolona pois ja jäin seisomaan parin metrin päähän muista. Kovat äänet oli Kompan radan teemana. Sain kunnian kolisutella kattilan kansia ja pitää kovaa ääntä. Tein työtä käskettyä. Pian ori käänteli vain närkästyneenä korviaan kovalle mekkalalle. Meinasin jo uskoa että Jonne oli jonkinlainen puolijumala jonka käsissä hurjimmastakin pollesta tulee kiltti pieni pullaponi - tai uskoin niin kauan kun Kompa näykkäisi Jonnea olkavarresta. Kiitos Shangri La:lle hyvästä valkasta, Kompakin on paaaljon rauhallisempi nykyään kun kaikki kovat äänet ei pakota sitä loikkaamaan pystyyn/pukittamaan (: